Viime viikolla pongasin fb:n mejä- harrastajat ryhmästä ilmoituksen Valkeakosken MEJÄ- kokeesta, missä oli auki avo- ja voi- koirien paikka. Sinnehän lähti heti ilmottautumiset ja saatiinkin kaksi koepaikkaa! Tämä tiesi siis sitä, että Taika pääsi kahdeksan vuoden kisatauon jälkeen hommiin. Omilla purkujäljillä on Rouvaa aktivoitu ja siellä meno on ollut mallikasta. Toki niillä on meidän jäljet sekä muutenkin enemmän jälkiä kuin pelkkä kerran vedetty veri. Ilman ennakko-odotuksia siis päätettiin lähteä katsomaan, miten vanhan nenä toimii. Voi- jäljelle valitsin Minkun, tai siis arpa suosi häntä tällä kertaa :)
Lauantai- aamuna jälkien teko aloitettiin vasta puolen päivän aikoihin. Vanhempani tulivat meille koiravahdeiksi, kiitosta vaan jälleen! Kokeessa oli tehtävänä 7 avo- ja 3- voi- jälkeä. Me Jarnon kanssa saatiin kuulemma se kokeen hirvein voi- luokan jälki tehtäväksi, ja kyllä se aikalailla nimensä veroinen oli... Avo- luokan jälkikin oli haastava, sen verran huonoon paikkaan piirretty että tehtiin koko jälki uusiksi. Onneksi on kokemusta jo sen verran, että tuollainenkin onnistuu. Johtuen hyvin haastavista maastoista ja toisen jäljen uudelleen suunnittelusta, oltiin jälkien teosta valmiita normaalia hitaammin. No, hyvät jäljet saatiin kuitenkin aikaiseksi ja kotosalla oltiin vähän ennen kahdeksaa.
Sunnuntaina koe alkoi kahdeksan aikoihin totutusti ylituomarin puhuttelulla. Sen jälkeen mentiin ammuntaan. Vein Taikan ensimmäiseen ryhmään ja Minkun toiseen. Eipä mitään reaktioita kummaltakaan, taisivatko edes kuulla startterilla ammuttua laukausta- ääni on melko tavalla pienempi kuin haulikossa. Sitten olikin aika lähteä maastoihin. Jarno opasti ensin meidän tekemän, uusiksi suunnitellun avo- jäljen. Sitten olikin meidän vuoro Taikan kanssa lähteä metsään.
Taikan työtehtävät ovat alkamassa, tuomari Karla ohjeistaa
Taika taisi muistaa mitä on tiedossa, sillä veto jäljen suuntaan siinä alkua odotellessa oli melkoinen. Kun sitten päästiin alkumakuulle, oli tehtävä tiedossa. Eka suora mentiin mallikkaasti lähes jälkitarkasti. Ensimmäinen kulma haisteltiin ja kaiveltiin huolella. Sitten otettiinkin suunta väärään suuntaan ja siellä hetken aikaa pyörittiin ja jäätiin katsomaan minua, että mitäs nyt. Parilla kehoituksella matka jatkui ja kaarrettiin oikealle suunnalle. Noin matkan puolivälissä maaston ollessa vähän raskaskulkuisempaa, Taika valitsi mukavan metsäautotien uran ja sitä sitten edettiin aina hukkaan asti. Palautuksen jälkeen taas mallikasta menoa, kunnes jälleen mukavampikulkuinen ura houkutti, toinen hukka. Tämän jälkeen mentiinkin mallikkaasti loppuun saakka ja sorkka löytyi tiheikön takaa. Siinä Taika ensin mittaili voisiko tiheikön kiertää, mutta ei sitten lähtenyt urakkaan vaan puski läpi suoraan sorkalle. Hieno suoritus meidän vanhukselta! Kuuma ilma oli selvästi ollut Rouvalle raskas ja vettä menikin pari kipollista kun autolle päästiin, Rouva oli kuitenkin silmin nähden tyytyväinen suoritukseena, ja syytä olikin!
Sitten odoteltiin yhden voi- jäljen verran kunnes Jarnon vuoro tuli opastaa meidän tekemä voi- jälki. Mitenkään innoissaan Jarno ei sinne risukkoon lähtenyt, mutta mentävähän se oli. Koira oli kuitenkin siellä kulkenut ihan hienosti, joten vaikka maasto ihmiselle oli pahaa, ei se koiralle ollut läheskään niin paha paikka.
Kun tämä jälki oli ohi, jäi Jarno suoraan purkuhommiin ja me Minkun kanssa siirryttiin odotellemaan oman jäljen lähtöä. Siinä odotellessa Minku otti ilmasta hajuja ja hinku päästä jäljelle oli kova.
Kohta siirryttiinkin oppaan perässä alkumakuulle. Sen Minku haisteli hyvin ja sitten ohjatusti matkaan, aina krepeille saakka. Kun ohjausmatka loppui, ei päästy kuin vähän eteenpäin kun Minku pysähtyi kuin seinään, häntä laski lähes koipien väliin (täysin outoa käytöstä Minkulta!), hajuja otettiin varovasti puoleen ja toiseen mutta liikkua ei uskallettu. Siinä tuumailtiin muutama tovi, sitten varovasti hiivittiin pikkuisen eteenpäin. Siinä kohtaa puhuin tuomari Karlan kanssa, että nyt on jokin vikana, täysin epätyypillistä käytöstä Minkulta ja koira selvästi pelkää. Tässä kohtaa otettiin hukka, sillä ei pelkäävää koiraa mielestäni saanut kehottaa etenemään, Karla oli samaa mieltä. Tämän jälkeen Karla lähti katsomaan, löytyisikö pelolle syytä, ja löytyihän se. Vähän matkan päässä, aivan jäljen päällä, oli puoliksi mädännyt raato. Haju oli karmea ihan ihmisenkin nenään. Sen verran pahaan kuntoon oli eläin mennyt, että lajista ei oikein selkoa saanut. Isohko eläin kuitenkin. Karla tuumaili. että siinä on supit/ketut/ mahdollisesti jopa sudet (niitäkin kuulemma alueella on) olleet hetki sitten ruokailemassa, ja tulomme on saanut eläimen/eläimet jättämään saaliinsa. Mikä tuuri, että juuri meidän mejäjäljen päälle.... No, eipä sille enää mitään voinut. Nyt jäi minulle harkittavaksi se, yritetäänkö edes jatkaa. Hieman epäilin miten Minku jatkoon suhtautuisi, veikö pelko halun koko verijäljen seuraamisesta. Kuitenkin, halusin antaa Minkulle mahdollisuuden mennä pelosta yli, joten päätettiin jatkaa ja otettiin uusi alku seuraavalta makuulta. Pikkuisen Minku siinä vielä tuumaili ja katseli metsän suuntaan, varmaan se peto siellä vielä oli... Mutta alkoi jäljestää! Sitten mentiinkin hienoa työtä todella haastavassa risukkoisessa maastossa, toki matkalla kun ilmavainua käytettiin, kierreltiin ja kaarreltiin enemmän ja vähemmän, mutta aina jatkettiin, myös eläinten ruokintapaikan ohi. Tehtävä oli mielessä ja pitkältä tuntuneen rämpimisen jälkeen edessä näkyi sorkka, jonne Minku jäi ylpeänä työstään ja sai isot kiitokset! Jäljeltä palatessa Karla kehui Minkun hermorakennetta todella vahvaksi, moni koira ei moisen kokemuksen jälkeen olisi pystynyt jatkamaan. No, Minku on melkoinen tyttö, ja rakastaa jäljestämistä joten onneksi halu tehdä työtä voitti pelon!
Kun päästiin jäljeltä oli Jarno jo purkanut opastamansa voi- jäljen, sen verran aikaa meillä meni. Alun haasteesta huolimatta jälki päästiin suorittamaan vaaditussa ajassa, oletin kyllä että yliajalle olisi mennyt. 40 min kuulemma metsässä oltiin, täytyy sanoa että tuntui paljon pidemmältä sattuineista tapahumista johtuen. Sitten suunnattiin yhdessä purkamaan meidän tekemä avo- jälki, sinne pääsi Lumo matkaan kun oikein perin purettiin. Pääsi hänkin osallistumaan kokeeseen, eikä koko päivä ollut vain autossa odottamista.
Kun jälki oli purettu, suunnattiin keskuspaikalle odottelemaan tulosten lukua. Myrri pääsi taas hyvin sosiaalistumaan, kun paikalla oli 8 kk ikäinen skotlannin terrieri. Myrri selvästi alkuun vähän mietti että mikäs tuo on, onko se koira? Parrakas matala musta eläin, eipä ollut Myrri vielä sellaista nähnyt! Hyvin pennut tulivat alun ihmettelyn jälkeen juttuun. Tavattiin myös jäljellä käynyt cockerinarttu ja päästiin vähän uimaankin saunarannassa. Mukavaa toimintaa siis myös Myrrille! Ja toki paljon rapsutuksia ja ihastelua kokeessa olleilta ihmisiltä :)
Koe oli Velkeakosken kennelkerhon mestaruuskoe. Tulosten luku aloitettiin avo- luokasta ja sieltä kuten tapana on, nollan tehneet ensin. Maastojen vaikeudesta osaltaan kertoi se, että seitsemästä avoluokan koirasta peräti viisi teki nollan. Taikan koekertomus luettiin kuudentena ja hienoilla pisteillä Mummo jäljesti avo kolmosen, 27 pistettä! Kertomus oli aivan Taikan näköinen: "Taika tutkii alkumakauksen ja saatetaan hyvin veriuralle. Alkaa rauhallista vauhtia etenevä jäljestys, jossa käytetään pääosin ilmavainua. 1. osuus hienosti, tehden vain yhden pikku piston jäljen sivuun alussa. 1. kulman makuun tutkii hyvin ja tekee takana laajan rengastuksen, josta palaa 2. osuudelle kehoituksella. 2. osuutta hyvin puoliväliin, mutta sitten ajautuu jäljen sisäpuolelle ja eteen tulee vanha metsäautotie, sitä on mukava pompotella aina 1. hukkaan. Uuri yritys ja hyvin liki kulmaa, jonka ohittaa 3. osuudelle. Tätä pätkä hyvin, mutta sitten taas sopiva polku vie menneessään ja 2. hukka. Uusi yritys ja loppuosuus hyvin parin piston saattelemana kaadolle, joka kiinnosti. Tämä mummokoira osoitti omistavansa jälkikoiran nenän. Työtehtävä oli mieluinen ja häntä heiluen se hoidettiin. Harmittavat ajatuskatkot himmensivät päivän tulosta. Hyvä Taika".
Kun Taikan kertomus oli luettu, tuli vielä yksi avo- tulos ja se oli meidän tekemältä jäljeltä. Täälläkin veteraanikoira oli päässyt hommiin ja hienosti saalisti avo 2, 34 pistettä- onnittelut! Tästä koirasta tuli myös kokeen mejä- mestari, joten tuplaonnittelut siis!
Voi- luokassa oli tässä kokeessa kolme jälkeä. Ensin luettiin nollan saaneet, kaksi kappaletta. Meidän tekemällä jäljellä oli koira mennyt hienosti aina 3. osuudelle, sen jälkeen riistan jäljet aikaansaivat hukat. Toinen voi- koira oli mennyt hukkiin asti 1. osuudella ja harjoitellen loppu. Vaativaa maastoa, ja paaaaljon riistaa. Tämähän siis tarkoitti sitä, että Minku oli kokeen paras voi- luokan koira ja kaikkiaan yksi niistä kolmesta, jotka tuloksen saivat. Melkoinen suoritus ja sopi kyllä olla tyytyväinen- meidän molemmille koirille tulos :) Koekertomus Minkun osalta löytyy kotisivuilta, ja hienosti siinäkin tuotiin esiin se, mitkä haasteet raato ja pedon hajut aikaansai ja miten Minku keräsi itsensä. On se vaan melkoinen Minkuli!
Kotiin ajeltiin hukista huolimatta tyytyväisin mielen. Viikonloppu oli raskas, mutta antoisa. Ja taas kohdattiin sellainen haaste, mitä ei aiemmin kohdattu olla. Kyllä se niin on, että MEJÄ- metsässä voi sattua mitä vaan! Seuraavaan MEJÄ- koitokseen, meidän omaan Ikaalisten kokeeseen, pääsee Taika. Mummolle tehtävä oli niin mieluinen, että tarjotaan hänelle nyt vielä vanhoilla päivillä laatuaikaa rakastamansa lajin parissa :)
Tyytyväinen Mummo kera palkintonsa :)
