Juoksuilua
Alkava kevät on saanut Taikan hormoonit hyrräämään ja eilen saatiinkin huomata tytön tokat juoksut alkaneeksi. Merkkejä on ollut ilmassa jo jonkin aikaa, näistä pahin sattui sunnuntaina.
Oltiin tuttuun tapaan M&M:n kanssa metsälenkillä tuulisessa suojasäässä. Mentiin tuttuja polkuja ja aina välillä tuli vilkaistua onhan koirat mukana. Ja olivathan ne, kunnes juuri kun saavutiin autotielle ja piti alkaa koiria kytkemään ei Taikaa ollutkaan missään. Eka ajattelin että se on varmaan mennyt kakalle ja odotin hetken ennekuin kutsuin. Kutsuun ei vastausta, eikä seuraavaan, eikä seuraavaan.. Marika jäi tielle odottelemaan ja minä läksin käveleen polkua vähän takaisin päin Taikaa huudellen. Huutoihin vastasi vain metsä ja puissa humiseva tuuli, koirasta ei ollut jälkeäkään. Todella ei-Taikamaista käytöstä ja alkoikin siinä pelottaa että jospas koira on jäänyt jonnekkin puusta putoavan oksan alle ja makaa hengetönnä/loukkaantuneena jossakin. Tai vielä pahempaa, juossut läheiselle junaradalle ja musertunut junan alle. Kurkkua kuristi pelko kun jatkoin huutelua ja Marikakin lähti mukaan etsimään. Ei mitään. Noin vartin kuluttua soitin Jarille että nyt tarvitaan apua, Taika on hävinnyt kuin tuhka tuuleen ja pahinta pelkään. Jari tuli autolla ja lähdettiin käveleen junaradan varteen, jälkiä katsellen. Onneksi lunta oli niin paljon että koira olisi joutunut tekemään todella töitä päästäkseen radalle, eikä koiraan sopivia jälkiäkään näkynyt siinä n. kilometrin matkalla mitä kuljettiin. Minä siinä jo itkua tuhersin ja Jari koitti pysyä rauhallisena. Kun noin puoli tuntia katoamisesta oli kulunut palasimme katoamispaikkaan ja näimme että joku tulee vastaan. Tuttu flättiherran omistaja sieltä käveli ja kyseli meiltä onko koira hukassa. Parhaat sanat ikinä! Taika oli lähtenyt risteyksestä josta me mentiin tielle heidän perään, saanut kiinni ja hän oli kytkenyt koiran kun olivat autotielle tulleet. Meidän huutoja ei ollut kuulunut, tiedä sitten oliko Taika kuullut vaiko jättänyt kuulematta. Flätin omistaja oli käynyt soittelemassa meidän ovikelloa mutta kun ei oltu paikalla (vaan koiraa etsimässä) niin jättänyt Taikan meidän naapureille. Siellähän se sitten naapurin isännällä nökötti hihnan päässä kun ajettiin pahaan. Oli koira hieman hämillään ja tajusi varmaan että nyt ei kaikki sujunut niin kuin olisi pitänyt. Kyllä oli iso helpotus koiran löytyminen! No nyt eilen tosiaan selvisi miksi tuo katoamistemppu tapahtui kun juoksut näkyvästi alkoivat. Ovathan ne voineet jo muutaman päivän olla mutta koska Taika ei paljoa vuoda niin ei oltu huomattu.
Ylihuomenna perjantaina alkaa meidän matka Pietariin, jossa lauantaina osallistutaan kansalliseen ja sunnuntaina kansainväliseen näyttelyyn. Kovasti toivon että edellisten juoksujen kaltainen kehäkäytös ei toistu (koira kuin märkä lapanen, tuomaria pakitettiin ja muuta mukavaa). Olisihan se harmi tuonne asti lähteä jos hormonit pilaa koko reissun, koira kiljuu kehässä poikien perään ja muuta mukavaa:)
